Kello on 5.05 ja olen hereillä. Asiaan voi vaikuttaa illalla nautittu litrallinen Pepsi Maxia tai mahdollisesti mahtava idea lähteä yli tunnin lenkille puoli kymmenen jälkeen illalla. Lihaksia särkee, olen turhautunut ja levoton. Ja niin, kehossani jyllää tämä kuukausittainen hormonimyrsky. Tämä olotila herättää minussa etiäisiä, muistikuvia siitä millainen ihminen olin... vai olen? Rauhaton, levoton, spontaani, ylikierroksilla elävä.
Eräs ihminen kirjoitti blogissaan lähtevänsä Intiaan. Mieleen tulvahti muistot. Tämä levottomuus kehossani on kuin Mumbain syke.
Tammikuu 2010. Olen tuttavapariskunnan kanssa matkustamassa ympäri Intiaa. Luvassa kolme viikkoa jotain aivan muuta. Ja jotain muuta on se, mitä tarvitsen. Puolen vuoden "tauon" jälkeen teimme vihdoin lopullisen päätöksen erota. Kuuden vuoden suhde, ensirakkauteni. Mies, jota rakastin koko sydämestäni. Olin täysin murtunut ja lohduttoman surullinen.
Tässä tilanteessa matkaan lähteminen tuntui hyvältä idealta. Aloitamme Etelä-Intiasta, Keralasta. Palmuja, lämpöä, omalla asuntolaivalla jokivarrella matkaamista. Värejä, tuoksuja, makuja. Ihmisvilinää. Riksha-kyytejä läpi kaoottisten katujen. Sitten Pohjois-Intiaan. Häävaatteiden ostoa Bollywoodiin hurahtaneelle ystävälleni. Ystävän paikallisiin ystäviin tutustumista. Temppeleitä, lehmiä, ihmisten tuijotusta kaupungissa, jossa taidamme olla ainoita länsimaalaisia. 3½ tunnin elokuvan katsomista paikallisessa teatterissa. Jotain aivan muuta. Suomi tuntuu kaukaiselta, vaikka suru pitää otteessaan.
Mumbai. Asumme suomalaisen ystäväni intialaisen ystävän luona. Tämä paikallinen ystävä on villi bailaaja. Nuori intialainen nainen, joka juo kuin helsinkiläinen teinityttö. Opimme, että keskiluokkaisen, urbaanin kulttuurialan ihmisen elämä ei juuri eroa punavuorelaishipsterin elämästä. Ei vaikka kaduilla törmää kerjäläisten lohduttomiin katseisiin ja kadut ovat roskaa ja likaa täynnä. Hienostoravintoloissa tämä on kaukaista todellisuutta.
Mumbain syke on juovuttavaa. Kaupunki on jatkuvassa liikkeessä. Viimeisenä iltana lähdemme viiden tähden hotelliin yökerhoon. Mukaan on lähdössä emäntämme ystäväpiiriä. Myös eräs mies, jota ystävämme kutsuu "hieman vanhemmaksi mieheksi, jolla on varsin omalaatuinen huumorintaju." Matkalla hotellille tervehdin tätä intialaiseksi hyvin pitkää ja vaaleaihoista miestä ohimennen ja juttelemme lyhyesti alkuillasta. Jossain vaiheessa kysyn tältä mieheltä, missä naistenhuone sijaitsee ja hän sanoo olevansa menossa tiskille ja voivansa näyttää sen minulle. Käyn naistenhuoneessa ja tulen miehen rinnalle tiskille. Hän tarjoaa juoman.
Alamme puhua ja todellakin mies on aivan omanlaisensa. Hän on älykäs, sivistynyt, erittäin hauska ja täydellisen röyhkeä ja häpeämätön! Karismaattinen naistennaurattaja. Yökerhon musiikki on niin kovalla, että alamme kommunikoimaan kirjoittamalla. Lopputuloksena on absurdi keskustelu nenäliinassa. Unohdamme muun seurueen kokonaan. Aika kuluu siivillä. Paikka menee kiinni, mutta osa meistä jatkaa laittomaan jatkobaariin. Olen juovuksissa. Alkoholista. Mumbaista. Miehestä.
Ilta jatkuu, kadotamme muut. Olemme täysin uppoutuneita toisiimme. Keskusteluun. 5 tunnin keskustelun jälkeen hän suutelee minua. Miehen oli tarkoitus majoittaa osaa seurueesta luonaan ja siksi "karkaamme". Kävelemme miehen luo. Tunnelma on taianomainen. Teen jotain mitä en olisi koskaan kuvitellut tekeväni. Vietämme yhdessä kaiken kaikkiaan melkein 21 tuntia. Nauramme, puhumme syvällisiä, rakastelemme. Taustalla kuuluu jonkin uskonnollisen ryhmän laulantaa. Ilma on lämmin, valo pehmeää. Kaikki mitä on Suomessa on kadonnut täysin mielestäni.
Katosin Mumbain yöhön.
Mumbain ja Intian suuri stara Shahrukh Khan elokuvassa Dil Se (1998).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti